Meistä

Viimeisimmästä tekstistä on vierähtänyt jo yli vuosi, niin nyt on taas hyvä palata sorvin ääreen. Edellisen blogitekstin julkaisemisen jälkeen on tapahtunut paljon ja monet asiat ovat muuttuneet. Koiria on edelleen kaksi, asunto on sama, mutta meitä ihmisiä on nyt myös kaksi. Muutimme poikaystäväni kanssa alkuvuodesta yhteen, harkinnassa on uusi asunto sekä mahdollinen karvainen lapsi jossain vaiheessa. Koirat ovat kotiutuneet takaisin Leppävaaraan vuoden tuuliajolla olon jälkeen ja on kiva, että saan olla niiden kanssa taas enemmän. On ollut outoa, mutta myös tietyllä tapaa aika vapauttavaa, että voi mennä ja tulla miten lystää, kun ei ole koiria odottamassa kotona. Ne aina kuitenkin jollain tavalla vaivaavat mielessä, jos lähden jonnekin ja ne eivät pääse mukaan. Olin yksitoista, kun sain ensimmäisen koirani ja en ole sen jälkeen ollut ilman koiraa ja seitsemän vuotta olen asunut omillanikin ja aina koiran kanssa. Kokemus oli kiva, mutta kyllä ne koirat kuuluvat minun elämääni.

Meidän kolmen nartun kanssa asuu nyt sitten ensimmäistä kertaa myös mies. Jasna oli vähän epäileväinen aluksi, kun vähän miehiä vierastaa, mutta pari viikkoa hommaa katsottuaan, se totesi: ”Tuo on sitten vissiin tullut jäädäkseen ja ihan hyvä tyyppi vaikuttaa olevan, kun B siitä noin tykkää”. Biancahan oli jo paljon tutumpi Ollin kanssa, kun oli sitä kerennyt nähdä paljon enemmän ja tosiaan asui myös Ollin kanssa muutaman viikon, ennen kuin kotiuduin armeijasta. Yllättävän hyvin mahduttiin kaikki samaan asuntoon ja kaapitkin vetivät kiitettävästi tavaraa sisäänsä. Koirat saivat, aiemman vähän lempeämmän suosituksen tilalle, kiellon makuuhuoneeseen ja ovat sopeutuneet nukkumaan kahdestaan olohuoneessa ongelmitta. Eivät edes yritä makkariin illalla ja mitään ääntelyä ei ole ilmennyt, en sellaista odottanut, mutta ongelmattomuus on silti ollut mukavaa. Olli saa nykyään ne lämpimimmät kotiintulotoivotukset, kun tulee sisälle...